Love is all you need

Katoin äsken Rakkauskirjeitä Julialle ja luonnollisesti herkkänä ihminen pillahdin itkuun moneen kertaan! Inspiroiduin kirjottamaan tänne siitä aiheesta, eli mistäpä muusta, kuin rakkaudesta. 

Olen pitkäänpitkään "toivonut" itelleni poikaystävää, mutta ei, ei löydy mistään! Nojoo, onhan miulla ollut tosi loistavia suhteita ala- ja yläasteella, mitkä ei ole kauaa kestänyt... Niidenkin jälkeen on ollut omasta mielestäni lupaavia "jutskuja", mutta ne on tainnut jäähä siihen, että ne oli vain MIUN mielestä lupaavia! Onko vika miussa, onko miulla liian kovat vaatimukset (ei omasta mielestäni kyllä ole...) vai missäköhän se vika piilee..? :(

Miulla on ikävä sitä tunnetta, että joku oikeesti rakastaa, selluliittisistä reisistä, vinoista hampaista ja poikamaisista hiuksista huolimatta, haluaa viettää sun kanssa aikaa ja sen kainaloon voi käpertyä milloin vain, kysymättä lupaa.
Onko tämä kaikki liikaa pyydetty, eikö poikaystäviä vois olla vain kaupassa myynnissä ja sieltä jokainen voi hakea mieleisensä, niin kuin koiria konsanaan?!

Kesätöissä ollessani vanhusten parissa, vastaani tuli eräs pariskunta (toinen osapuoli oli siis potilas kyseisessä paikassa), ketkä viettivät 50-vuotias hääpäiväänsä. He ovat siis oikeasti 50 vuoden ajan rakastaneet toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä!!
Juttelimme tämän potilaan kanssa asiasta ja hän sanoi: "Meillä ei ole ollut vastoinkäymisiä, koko aika on ollut kuin yhtä juhlaa." Se, jos mikä sai tämän tytön melkein kyynelehtimään ja melkeinpä uudelleenkin tätä kirjoittaessani.

 
Onko oikeesti semmosta rakkautta, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään mitä vaan, vai löytyykö semmosia vaan elokuvissa? Ja löytyykö "se oikea" vasta sitten, kun lopettaa odottamisen ja kulkee avoimin mielin, ilman rakkauden kaipuuta?

Ja kyllä, toivon todellakin, että 
kommentoitte omia mielipiteitänne rakkaudesta, blogistani, MISTÄ VAIN. Älkää jääkö sinne hissukseen, kiitos! :)